"En varmasti koskaan ota urosta" on todellakin yksi surullisen kuuluisista laudahduksistani, mutta "en koskaan halua kirjavaa cockeria" on ehkä vielä naurettavampi letkautus, eikä siitä itseasiassa ole kovinkaan kauan aikaa kun olen sellaista mennyt suustani päästämään. Tosiasia kuitenkin on, että makuasioista ei voi kiistellä ja niinpä voin edelleen tunnustaa pitäväni enemmän yksivärisistä cockereista ulkonäöllisesti... luonne onkin sitten eri juttu, kuten Nannan tarinasta voinee huomata.
Asiat alkoivat muuttua, kun olimme Juhan kanssa Messarissa 2005. Maarit Mäen omistama kirjava tyttönen Jenlin Savannah "Nelli", istuskenteli näyttelyn päätteeksi trimmauspöydällä, kehän laidalla. Ja voihan itku miten suloinen hän olikaan siinä pöydällä pyöriessään ja häntää huimasti heiluttaessaan! Ihastuimme molemmat ikihyviksi Nelliin ja silloin - ensimmäisen kerran - vilahti mielessä ajatus, että ehkä sitä joku päivä voisi ajatella meillekin kirjavaa cockeria.
Keväällä 2006 lähdimme näyttelyreissuun Pohjois-Norjaan ja siellä se sitten tapahtui! Kun Kennel Blue Satinin kirjavat urokset saapuivat kehään - olin myyty. Koirat olivat niin upeita, että värillä ei ollut mitään merkitystä... vaikka he olisivat olleet violetteja, he olisivat olleet upeita. Sen päivän jälkeen kaikki oli toisin...
Samoihin aikoihin meidän Villen kasvattaja, Satu, ilmoitteli astuttavansa upean mustavalkoisen narttunsa Allway's Shakiran "Kiiran" komealla uroksella Toalmark Alabaster Boylla "Ressulla" ja meidän olisi mahdollisuus saada yksi pentunen, jos vain kaikki sujuisi hyvin. Ja sujuihan se, sillä 5.6.2006 Kiira synnytti maailmaan 5 blue roan tan pentua - 4 tyttöä ja yhden pojan.
Sitten alkoikin jännittävät ajat... Satu lähetteli kasvavista pennuista kuvia ja kyllä ne olivatkin sitten kauniita! Suosikkini oli ehdottomasti "Sani" (Allway's Sunny Blue) ja jo pelkkien kuvien perusteella olin valmis ottamaan hänet. Menin kuitenkin katsomaan pentuja niiden ollessa kuuden viikon ikäisiä ja kun lähestyin pentuaitausta, näin jotakin äärettömän suloista... siinä istua nökötti pieni cockerivauva, jolla oli kyllä maailman hellyyttävin ilme. Olin ihmeissäni, että kukas hän oikein oli... kuvista en ainakaan tunnistanut... mutta oli kuka oli, hänet minä halusin! Lähtiessämme sanoin sille pienelle otukselle, että nähdään sitten kolmen viikon päästä kun tulen hakemaan sinut :)
Kun se kamala piina oli vihdoin ohi ja pääsimme hakemaan pentua kotiin, mietimme vielä automatkalla kuumeisesti pennulle kutsumanimeä. Vaihtoehtoja oli useita, mutta loppujen lopuksi "Mila" alkoi kuulostaa kivalta... ja ihan Milaltahan se pieni pentunen näyttikin!
Matka uuteen kotiin oli kamala... Mila huusi ja huusi ja oksensi ja huusi. Muutama kilometri ennen Rovaniemeä Mila kuitenkin rauhoittui ja päästiin kotiin ehjin nahoin. Nanna otti uuden perheenjäsenen vastaan riemulla - sitä painia ja peuhaa olisi jatkunut vuorokauden ympäri ellei oltaisi välillä laitettu tyttöjä eri huoneisiin. Ville puolestaan ei voinut sietää koko otusta lähellään... Milan ei kyllä kärsinyt mennä kolmea metriä lähemmäs Villeä tai sai katua sitä syvästi. Villellä meni noin kuukausi ennen kuin hyväksyi sen tosiasian, että meille on muuttanut riiviö ja sitä on vaan yritettävä kestää. Itseasiassa tällä hetkellä Ville ja Mila tulevat paremmin toimeen keskenään, kuin entä Nanna ja Mila :) Nannan huumorintaju kun ei oikein aina riitä kaikkiin Milan metkuihin...
Mila on ollut aivan kertakaikkisen ihana pentu... tai sitten minusta vaan tullut niin lepsu, etten viitsi kaikista syödyistä sähköjohdoista ja revityistä lehdistä hermostua! Mila on mahdottoman hellyydenkipeä ja istuu kyllä sylissä aina kun se vain on mahdollista... ja silloin kun Mila ei ole sylissä, niin hänet löytää todennäköisesti pahanteosta :) Suosikkileikki on napata vessapaperirullan päästä kiinni ja juoksuttaa paperia ympäri asuntoa ja myös kaikenlainen tavaroiden ja vaatteiden rosvoaminen on Milan mielestä ihan huisin hauskaa! Ja mitä enemmän Milalle tulee ikää, sitä riiviömmäksi hän muuttuu, hyvässä mielessä kuitenkin.
Toivomme hartaasti, että Mila pysyisi aina yhtä iloisena ja kilttinä hösönä - aurinkoisempaa otusta ei voi kyllä olla! Mutta aikahan sen vasta näyttää mitä tuosta meidän prinsessasta tulee :)
"MINÄ en ainakaan ole tehnyt mitään tuhmuuksia"
-Sasu-
