Olimme molemmat Juhan kanssa jo jonkin aikaa olleet ilman koiraa ja vannoutuneina koiraihmisinä aloimme miettiä kuumeisesti yhteisen karvaturrin ottamista. Päällimmäisenä ongelmana tosin oli, että asuimme silloin sellaisessa asunnossa vuokralla, jonne ei lemmikkieläimillä ollut asiaa. Myös koirarotu oli hieman hakusessa, kun meillä ei sen kummemmin ollut mitään lempirotua. Kultaista noutajaa ja norfolkin terrieriä kovasti suunniteltiin, kunnes ystäväni Sanna sanoi, että "hei, ottakaa COCKERI!". Minä en innostunut ajatuksesta ensin ollenkaan, minulla kun oli cockerista sellainen mielikuva, että niiden naama roikkuu maassa ja ne on kömpelöitä ja lihavia... ja väriltäänkin niin likaisia. Noh, eräänä kauniina päivänä surffailin netissä ja sattumalta eksyin punaisen cockeriuroksen, Bossen sivuille. Olin ihan ihmeissään, kun ei se cockeri ollutkaan sellainen kuin olin kuvitellut ja että niitä oli niin kauniin värisiäkin! Voi miten kaunis se Bosse olikaan, ja vaikutti muutenkin niin ihanaluonteiselta kaverilta <3 Ystävälläni Sannalla oli (ja on edelleen) kaksi koiraa ja käytimme niitä usein yhdessä lenkillä. Kerran sitten lenkillä tuli vastaan ihana cockerityttö, Hipsu, joka myöskin oli niin kauniin punaruskean värinen ja muutenkin aivan ihanan kiltti. Juhakin sattui juuri paikalle ja siinä me sitä Hipsua sitten ihasteltiin... ja sillä hetkellä olimme valinneet koirarodun; meille tulee COCKERI!
Sitten alkoikin hurja asunnon metsästys. Pakko oli löytää jostakin koti, jonne voisi lemmikin ottaa ja onneksi lopulta sellainen löytyikin! Olin jo ennen asunnon löytymistä alkanut etsiä sopivaa yhdistelmää ja sellainen löytyikin pian Kajaanista, Minna Bayraktarin luota, Kennel Ten Grade'sistä. Varasin tulevasta pentueesta narttupennun jo paljon ennen kuin tuleva emä, Muska, oli edes astutettu :) Pitkä ja tuskallinen odotus palkittiin ja 8.4.2004 tuli Minnalta viesti, että Muska synnyttää (minulla on vieläkin se viesti tallessa) ja maailmaan putkahti 2 punaista tyttöä, 3 punaista poikaa ja 1 musta poika. Voi sitä onnen päivää!
Kun pennut olivat viiden viikon ikäisiä, menimme Juhan kanssa katsomaan pentuja. Minna nosti kaksi tyttöä pentuaitauksesta olohuoneen lattialle ja voihan itku, kun ne olivat niin suloisia! Toinen tytöistä tuli suoraan meidän luokse ja toinen puolestaan lähti samantien omille teilleen, tutkimaan olohuonetta tarkemmin. Tämä pieni tutkimusmatkailja sulatti meidän sydämet ja valinta oli tehty, me halusimme sen pienen vaalean tytöntylleron omaksemme! Sanoimme silloin Minnalle, että meidän koirasta tulee kotikoira ja sen kanssa ei käydä näyttelyissä... halusimme vain kaverin (ne kuuluisat viimeiset sanat). Olimme keksineet pennulle jo nimenkin... "meidän koirasta tulee Nanna".
Kun tuli aika lähteä hakemaan uutta perheenjäsentä kotiin, sairastuin kamalaan vatsapöpöön. Juha oli ihan tuskissaan, kun olimme joutuneet odottamaan jo muutenkin niin kauhean kauan pennun tuloa ja niinpä Juha päätti lähteä hakemaan Nannaa kotiin ystävänsä Janin kanssa. Minä odottelin 40 asteen kuumeessa kotona, olo oli ihan hirveä! Pojat saapuivat illalla kotiin ja Juha piteli käsissään pahvilaatikkoa, josta kurkisteli suloinen cockerivauva <3 Minä paranin ihan silmissä, kun aloin touhuamaan pienokaisen kanssa... voi, että me oltiin onnellisia!
Nanna kotiutui hyvin ja oli mahdottoman kiltti pentu. Koskaan se ei rikkonut mitään ja oli alusta asti hyvin tottelevainen. Kun Nanna sai rokotusasiat kuntoon, ilmoittauduimme heti naksutinkoulutusryhmään, kävimme mätsäreissä ja harjoittelemassa mejä-jälkiä. Nuoresta iästään huolimatta Nanna oli aina loistava oppilas ja oppi kyllä kaiken hetkessä. Ensimmäisen mejä-jäljen, Nanna suoritti 4 kuukauden ikäisenä ja aivan täydellisesti teki senkin. Nanna on pennusta asti ollut mitä mainioin harrastuskoira.
Nannan täytettyä 7 kuukautta, aloimme käydä koiranäyttelyissä. Reissasimme pitkin poikin Suomea kaveriporukalla ja kyllä oli kivaa! Menestystä ei koskaan tullut, mutta ei se meitä haitannut, pääasia, että pääsi reissuun :)
Kaikki oli hyvin ja meillä oli tosi mukavaa yhdessä, kunnes sitten Nannalle tuli ensimmäinen juoksu ja juoksun jälkeen valeraskaus. Nannan käytös muuttui ihan totaalisesti. Se ei tullut enään toimeen toisten koirien kanssa, murisi meille, ei suostunut tekemään toko- ja agilityharjoituksissa mitään ja oli kaikinpuolin hyvin masentunut. Valeraskaudesta selvittiin ja hetken Nanna oli taas iloinen oma itsensä, kunnes jälleen alkoi juoksu ja valeraskaus kaupan päälle. Nanna muuttui aina ihan eri koiraksi, sen ilmekin oli aina niin kärsivä. Harrastukset jäivät todella vähiin, kun monta kuukautta vuodesta meni "hukkaan" juoksujen ja valeraskauksien vuoksi. Meidän elämä alkoi käydä kovin hankalaksi, kun Nannaa ei voinut enää viedä minnekään, se kun ei voi sietää ollenkaan vieraita koiria, lapsia se inhoaa yli kaiken ja lopulta meistä alkoi tuntua ettei ole maailmassa montaakaan asiaa, mitä Nanna sietäisi. Olemme tosissaan panostaneet Nannaan ja opiskelleet hurjasti koiran käyttäytymistavoista. Opeista on ollut paljon hyötyä, vaikka elämä Nannan kanssa on edelleen melkoista kädenvääntöä. Nannaa ei tulla käyttämään jalostukseen sen luonteen vuoksi ja Nanna tullaankin leikkauttamaan heti kun se on mahdollista, jotta jatkuvista valeraskauksista päästään eroon.
Kaikista vaikeuksistamme huolimatta, Nanna on meille äärettömän rakas ja teemme kaikkemme, että se saisi elää mahdollisimman pitkän ja mukavan elämän. Olemme kiitollisia siitä, että meillä on Nanna, sillä ilman sitä emme tietäisi läheskään niin paljon koiran elämästä ja käyttäytymistavoista. Ja vaikka Nannaa itseään ei tulla koskaan käyttämään jalostukseen, on Nanna siitä huolimatta luonut perustan tulevalle kasvatustyölleni. Nanna nimittäin on opettanut minulle, mikä on koirassa kaikkein tärkeintä - ja se on luonne.
Nanna on se ensimmäinen ja rakkain - ja se isin oma tyttö.
-Sasu-
